Lukemattomia

Vierasta ja sumeaa

2007-04-18T00:31:00.000-07:00

Pöytä on tupaten täynnä kirjoja, osa niistä luettuja, osa kesken, osa hakuteoksia (joita kukaan ei kai varsinaisesti lue). Sitten tuolla toisessa päässä on muutama kirja, jotka toinen ihminen on laskenut pöydälle. Perin viehättävä läjä. Virginia Woolfin Majakka (To The Lighthouse, 1928), mutta mitäs siitä kun se on luettu. Piae cantiones, nuotteineen. Spenglerin Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1922), joka on lukematta mutta tulee luetuksi. Ja taitaa muutenkin olla minun jäljiltäni tuossa.

Mutta se pinon viehättävin ja samalla vierain: Bart Koskon Sumea logiikka (Fuzzy Thinking, The New Science of Fuzzy Logic, 1993, suom. Kimmo Pietiläinen, Art House 2001). Minun matemaattis-luonnontieteellinen taustani on aina saanut minut perääntymään hankalissa paikoissa, koska olen pystynyt helposti palauttamaan mieleeni lyhyestä matematiikasta kirjoittamani approbaturin. Tosin en tiedä mitä sekään sitten kertoo. Mutta jo muutama silmäys tähän kirjaan paljastaa, että saatamme puhua samaa kieltä: "Faktat ovat aina sumeita, epämääräisiä tai jossain määrin epätäsmällisiä" (Kosko 2001, 13). Niin ovatkin! Se on jopa rasittavaa, kun joskus faktaväitteet kaatuvat siihen, että niissä on monta liian vaikeasti todistettavaa premissiä. Täytyy joko sulkea silmänsä epämääräisyydeltä tai hyväksyä se, tai olla sokea sille alunperinkin. "Tiedemiehet pyöristivät harmaat asiat mustiksi ja valkoisiksi, unohtivat pyöristyksen ja näkivät sen jälkeen kaiken mustavalkoisena" (mt 31). Tämäkin oli ihan selkeää metaforiikkaa.

Sumeaan logiikkaan ei tarvita lyhyttä matikkaa. Tai mistä minä tiedän, ehkä tähän tarvittiin juuri se approbatur.

Uusi kierros

2007-04-01T01:16:00.000-07:00

Välillä pitää lukea uudelleen jo lukemiaan kirjoja. Ja flunssaisena on paras tarttua johonkin varmasti mutkattomaan, helppoon ja rakkaaseen. Viimeisen viikon aikana olen lueskellut ruotsalaiskirjailija Maria Gripen Varjo-sarjaa. Kyseessä on kepeästi postmoderni neliosainen nuorten kirjasarja, 1980-luvulla alunperin ilmestynyt.

Mutta jotakin jää lukematta. Ensimmäinen osa Salaisuus varjossa (Skuggan över stenbänken, 1982) ja neljäs osa Varjojen kätkö (Skuggömman, 1988) menivät jo. Kesken on kolmas osa Varjojen lapset (Skuggornas barn, 1986). Mutta hyllystä puuttuu toinen osa, ja tietysti muistini mukaan kiinnostavin ...ja metsän valkeat varjot (...Och de vita skuggorna i skogen, 1984).

Nettiaika on jollain tavalla ylittänyt Varjo-sarjan. Löytämäni viitteet ovat paljolti listauksia tai hyvin lyhyitä juonitiivistelmiä. Loput ovat takakansitekstejä, jotka on vain jäljennetty nettiin. Ehkä sama ilmiö on havaittavissa muussakin 1980-luvun ja 1990-luvun alun kulttuurituotannossa. Ne eivät ole tuoreeltaan ehtineet mukaan eivätkä ne ole vielä riittävän retroa. Gripen sarjasta ei suomeksi ainakaan ole tullut uusintapainosta (toinen painos on otettu ainoastaan ensimmäisestä osasta ja siitäkin on kulunut miltei kaksi vuosikymmentä).

Arvailulle jää tietysti tilaa. Varjo-sarja koostuu historiallisista nuortenromaaneista, jotka sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan tienoville. Ja nuorten naisten maailmaan. Sukupolvien välinen murros korostuu niissä, ja samaten sukupuoliset leikittelyt ja identiteettien vaihtelu. Asetelmaa tuntuu korostavan kerronnan naiivius ja yksinkertaisuus, mikä tietysti on ymmärrettävää, koska kolmessa ensimmäisessä osassa minäkertoja Berta on noin 14-16-vuotias. Neljännessä osassa kertoja on vaihtunut noin parikymppiseen Caroliniin, joka on kirjoittanut kirjansa kolmannen persoonan, kirjeiden ja elokuvakäsikirjoitusten muodossa.

Tietystikin havaitsen romaaneissa eri asioita kuin viisitoista vuotta sitten. Kerronnan yksinkertaisuus jopa välillä ärsyttää - ehkä olen tottunut kerrontaan, joka ei liiemmin selittele. Näissä taas kertoja nimenomaan haluaa selittää ja selventää. Nyt lukematta jää toinen osa, joka oli minusta silloin pienempänä ylivoimaisesti paras. Ehkä koska se oli kummitusmaisin, samalla dekkarimaisin. Sarjan suuri arvoitus ratkeaa siinä osassa lukijalle, ja etenkin jälkimmäiset osat rakentuvat sen ympärille.

Uskomattomia

2006-12-26T03:29:00.000-08:00

Luin Tieteessä tapahtuu -lehdestä kiinnostava kirja-arvostelun, joka odotetusti murskasi Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän Keisarinnan uudet (v)aatteet -kirjan esittämät argumentit naistutkimusta vastaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta voinen silti esittää siitä julkisia ennakkoluulojani - pitiväthän Niemelä ja Tammisalo Kristina Rolinin mukaan ainoana naistutkimuksen täyttämänä tieteen kriteerinä julkisuutta. Ehkä he haluavat olla ironisia.

Naiset aloittavat usein naistutkimuksen/feminismin apologian sanomalla "Minä en ole feministi, mutta..." Niin minäkin ajattelin aloittaa. Mutta koska väistämättä olen feministi ja tosiseikan kiertäminen olisi valehtelua (sic), joudun vain sanomaan, että en ole naistutkimuksen alalla, en käytä feminististä teoriaa aktiivisesti tai avoimesti. Seuraan sitä etäämpää, vanhan ja epäemansipatorisen tutkimuksen turvallisesta varjosta.

Niemelä ja Tammisalo tuntuvat syyllistyvän jokaiseen syntiin, mistä he naistutkimusta syyttävät. Sen ainoa tieteellinen hyvekin, julkisuusperiaate, on yhteinen Niemelän ja Tammisalon kanssa. Keisarinnan uudet (v)aatteet on vettä myllyyn -kirja, joka on jo saanut osakseen asiantuntevia, asiallisia ja kyllästyneitä vastineita. Rolin otti arvostelussaan kirjan vakavasti, samaa ei voi sanoa Jakke Holvaksen kirjoittamasta arvostelusta Hesarissa. Hän ei yksinkertaisesti edes jaksanut ottaa kirjaa vakavasti, teki sen kirjoittajista kylläkin muutamia hyviä huomioita.

Asian raadolliseen puoleen on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Onko tämä arvon setien tapa yrittää vaikuttaa tieteen rahoitukseen? Siihen he eivät välttämättä suoranaisesti pysty vaikuttamaan mutta julkiseen keskusteluun kylläkin. Tiedettä ei voi ajatella erillisenä saarekkeena yhteiskunnasta, ja tähän rakoon Niemelä ja Tammisalo iskevät lähes asiattomasti. Kriittistä yhteiskunnallista keskustelua ja mielenkiintoa tieteen tekemistä kohtaan olisi varmasti syytä olla enemmäkin, mutta kuten kaiken keskustelun, sen tulisi perustua johonkin muuhun kuin rakkaisiin ennakkoluuloihin.

Ajattelin ensin lukea Niemelän ja Tammisalon kirjan. Mutta ajattelin toisen kerran. Kuluttajat kuulemma voivat vaikuttaa boikotilla.

Tämän voisi kuitekin lukea. Siinä Osmo Tammisalo lähtee soitellen sotaan, itselleen vieraan tieteenalan tekstit omalla tavallaan ymmärtäen.

Pikkutuhma ja nolo

2006-12-23T00:52:00.000-08:00

Jostain syystä kirjailija nimeltä Walter von Molo on painunut unohduksiin. Hän kirjoitti historiallisia romaaneja varsin tuotteliaasti noin 1910-luvulta 1940-luvulle, eikä ilmeisesti ainuttakaan ole käännetty suomeksi. von Molo oli niitä kirjailijoita, jotka jäivät Saksaan Hitlerin valtakaudella mutta eivät kuuluneet natsieliittiin.

Mikäli historiallinen romaani kiinnostaa, Walter von Molo voisi olla kiinnostava siinä missä Hilda Huntuvuori, Maila Talvio ja G.C. Starbäck. von Molo voi kiinnostaa kyllä muistakin syistä, hänestä saa nimittäin aikaan vaikka mitä:

Miten on Molo tehtävässään suoriutunut?

Yksipuolisuus, johon Molo on täten tehnyt itsensä syypääksi...

Molon Schiller-kuvauksella on siksi suuria taiteellisia ansioita, että se herättää lukijassa todellista mielenkiintoa kuvattavan persoonallisuutta kohtaan ja panee sentähden lukijan etsimään terveellistä täydennystä ja syvennystä runoilijan kuvaan...

V.A. Koskenniemi esitteli Walter von Moloa arviossaan Molon Schiller-romaanista ("Historian ja runouden rajoilta", Runouden kuvastimessa, 1925). Mietityttääkin, että milloin ja missä yhteydessä "molo" on saanut nykyisen nolon merkityksensä, onko Koskenniemi voinut tietää sen ja onko hän ollut kiusallisen tietoinen siitä vai selvinnyt tilanteesta arvokkaasti. Yhtä kaikki Koskenniemen arvion lukeminen herätti minussa lapsekasta riemua - yritin heti löytää lauseet, joissa von Molo -rukan nimi vaikuttaisi mahdollisimman huvittavalta. Mutta jouduin silti liittämään Walter von Molon nöyrästi lukemattomien historiallisten romaanien listaan.

Ostarihelmiä?

2006-12-12T05:16:00.000-08:00

Helsingin vanhat pienet ostarit ovat 2000-luvun kaupunkisuunnittelun ongelmakohtia. Mitä niille pitää tehdä, ovatko ne kivoja, sympaattisia ja kustannustehottomia, ovatko ne rumia, luotaantyöntäviä ja kustannustehottomia. Helsingin kaupunki teetti vuonna 2004 selvityksen Helsingin ostoskeskuksista. Ikävä kyllä, raportti on lukematta.

Täällä pohditaan kotimaisen kirjallisuuden kaupunginosakuvauksia Helsingistä. En muista lukeneeni juurikaan kirjallisuutta ostareiden kulmilta, Pohjois-Haagasta, Pihlajamäestä tai Kontulasta. Veikkaan, että nuortenkirjallisuudesta voisi löytyä ostariproosaa, vinkkejä? Ja ellet keksi yhtään, kirjoita se. Vaikka Meripihkatie 4.

Finlandiapäivää

2006-12-08T02:30:00.000-08:00

Joinakin päivinä suosituksia sataa, kuten Finlandia-päivänä. Ehkä silloin ihmiset muistavat, että pitää lukea ja saa.

Finlandia-palkinnon saaja nousee jo suositusten yläpuolelle, kysymys on jo miltei velvollisuudesta. Olen lukenut ensimmäiset sivut romaanista Drakarna över Helsingfors (1996, suom. Leijat Helsingin yllä), siihen on jäänyt harrastukseni Kjell Westön suhteen. Ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Finlandia vuonna 2000) liittyy myös häpeällisenä tahrana lukemattomuuteni listaan – auttaako, että olen lukenut tieteellisen artikkelin siitä ja ollut luennolla, jossa sitä on käsitelty?

Hetki Westön jälkeen ilmaantuu puheenaiheeksi H.G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895). Pitäisin Wellsistä ihan varmasti. Ja muutamaa tuntia myöhemmin joku tahtoo tietää olenko lukenut Hans Seloa. En varmasti, en edes niitä kahta ensimmäistä sivua, joista semiootikko Henri Broms kirjoitti kirjassaan Alkukuvien jäljillä. Kirjastonhoitaja, joka lukaisee kirjasta kuin kirjasta ihan alun. Sopisi minulle.

Ee-teesejä

2006-12-07T00:12:00.000-08:00

Helsingin yliopiston sähköisten opinnäytteiden tietokanta E-Thesis tarjoaa julmetun määrän kiinnostavaa luettavaa. Voisin linkittää tähän pitkän listan väitöskirjoja, jotka pitäisi vähintään silmäillä läpi. Tavan takaa luen niistä alut ja jonkin verran sieltä sun täältä kunnes kyllästyn tuijottamaan näyttöä. Suostun lukemaan kokonaisia kirjoja netistä hartaudella vasta sitten, kun ergonomiset olosuhteet ovat ihanteelliset. Tulostamistakaan en suosittele - surkea tuoli ja läppärin näyttö voittavat sentään mennen tullen läjän aanelosia.

Teemu Keskisarja väitteli hiljan erikoisesta aiheesta. "Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa". Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa luo kiinnostavan katsauksen Suomen historiaan eläimiinsekaantumisoikeudenkäyntien dokumentaation kautta. Tästä olen lukenut hyvän osan, joten se kuuluu vain puolittain lukemattomiin.

Heikommissa kantimissa on tuore kirjallisuustieteen väitöskirja. Pia Livia Hekanaho on kirjoittanut Marguerite Yourcenarista: Yhden äänen muotokuvia. Queer-luentoja Marguerite Yourcenarin teoksista. Väitöstilaisuuteenkaan en päässyt, ja olen lukenut Hekanahon oivaltavia artikkeleita.

Lista tästä kuitenkin tulee, en nimittäin halua unohtaa näitä:
Olavi Louheranta: Siperiaa sanoiksi - uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta (2006)

Jari Kauppinen: Atopologies of Derrida. Philosophy, Law and Literature (2000)

Ilona Salomaa: Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish scholar of religion. The life and career of a man of science (2002)

Ja tämän lukeminenhan pitäisi aloittaa saman tien:
Katri Kaalikoski: Minkä maailman sinä näet? Tutkimuksia Iris Murdochin filosofiasta.

Tietysti vain pieni osa väitöskirjoista tulee verkkoon. Minulle E-Thesis on kullan arvoinen, ja ehkä siihen on kylvetty pieni kansansivistyksellinen siemenkin. Onhan tuore tutkimus saatavilla erittäin helposti, tietokannan etusivulta on helppo lukea tuoreiden väitöskirjojen otsikot ja tiivistelmät, alalta kuin alalta. Ehkä wikipedistitkin oppivat tietokantaa käyttämään...

Keräilyhimoa

2006-12-04T23:35:00.000-08:00

Toisinaan lukeminen on keräilyä. Jos on lukenut jonkun kirjailijan melkein koko tuotannon, niin on lähes pakko lukea se viimeinen keskeneräinen, postuumi ja eksentrinen lyhytproosateos. Kun on lähellä kokonaisuutta, voi loksauttaa viimeisen palan paikalleen. Toisinaan kysymys ei ole mistään vaikeasti saatavasta viisikymmensivuisesta avantgardesta, vaan joka vuosi painajaismaisella tavalla kasvavasta ilmiöstä. Joka vuosi 700 sivua. Sitoudunko?

Olen lähellä kokonaisuutta nimeltä "Ilkka Remes". Luin vuosi sitten koko hänen siihenastisen tuotantonsa kirjoittaessani hakuteosartikkelia. On sivuseikka pidänkö Remeksen kirjoista ja millä tavalla, jos pidän. Joka syksy Remes pullauttaa isänpäivä- ja joulumarkkinoille kaksi uutuutta, aikuisten- ja nuortenromaanin. Jos haluaisin täydentää "Ilkka Remes" -lohkoa aina kun on mahdollista, tappelisin kirjastossa kahden viikon uutuuslainoista, joita saa jonkin aikaa jonottaakin (ja sitten ne todennäköisesti myöhästyisivät, koska kotiin kannetuista kirjoista on liian hankala luopua). Eikä niitä kaupastakaan halvalla saa - etsiskelin aikani Ruttokelloja kirjakaupasta pokkaripainoksena kesällä 2005 ja en löytänyt muuta kuin lähes 30 euroa maksavan hardbackin. Onneksi se löytyi divarista myöhemmin. Kaikki nämä taloudelliset ja logistiset hankaluudet huomioonottaen, "Ilkka Remekseni" jäänee päivittämättä.

Eivätkä nämä hankaluudet olisi ehkä tiellä, ellei Remes-kirjojen lukijoiden yleinen koukuttuminen olisi kääntynyt kohdallani päinvastaiseksi. Luin kahteen kuukauteen kaiken ja osan vielä kahteen kertaan. Ähky alkoi ilmetä nopeasti kun aloin pitää "Ilkka Remestä" tolkuttoman hauskana, etenkin kun kudosnesteet tuntuivat ilmaisevan henkilöhahmojen tunnetiloja läpi Remeksen tuotannon. Ja ehkä tämä onkin osa Remeksen viehätystä - kömpelyyksistäkin tulee hauskoja kun ne vaan itsepintaisesti toistuvat ja minä ajattelen lämpimästi kustannustoimittajaa, joka jostain syystä on antanut Remeksen tyylin rehottaa. Terkkuja sille.

Joten: lukematta ovat ja luultavasti jäävätkin 6/12 ja Kirottu koodi.

Kirja, jota ei lueta

2006-12-03T07:12:00.000-08:00

Olen monesti ja aidosti aikonut lukea James Joycen Finnegans Waken (1939), kuten tietysti monta muutakin kirjaa. Sillä on kuitenkin erityinen paikka lukemattomuudessani. Tiedän siitä yhtä ja toista, olen lukenut siitä useita katkelmia sieltä täältä. Olen lukenut siitä tutkimustakin. Ohjaaja suositteli gradunteon yhteydessä Finnegans Wakeen tutustumista, ja sanoin hänelle, että voinhan sitä lukeakin. Ohjaaja vastasi hieman hämmentyneen oloisena, että se ei ole ehkä sellainen kirja, jota noin vaan luetaan. Ei kyllä luetakaan. Ja wikipedian artikkelia en uskalla ehkä lukea ollenkaan, koska siinä on varoitus: "Spoiler warning: Plot and/or ending details follow". Aika hämmentävää tämän tiiliskiven yhteydessä.

Vaikka lukisinkin Finnegans Waken, en luultavasti uskoisi lukeneeni sitä edelleenkään. Ja miten sen lukisin? Harppomalla, pala kerrallaan, alusta loppuun yhdellä istumalla pikavauhtia? Jos tänne sattuu Finnegans Waken läpäissyt epätodennäköinen kävijä, toivon, että hän kertoisi miten se tehdään.

Minun mielestäni romaanin lukeminenkin vaikuttaa jo kunnianhimoiselta hankkeelta, mutta Miikka Mutasen päätä paleltaa vielä vähemmän. Hän suomentaa Finnegans Wakea.

Goethen rakastajattaret

2006-12-01T02:54:00.000-08:00

"Rafael Koskimies mainitsi kerran, että hänen oli pakko reputtaa eräs oppilaansa, "kun tämä ei tiennyt edes Goethen flammoja"."

(Sinikka Kallio esipuheessaan Goethen teokseen Italian matka päiväkirjoineen, 1999)

Olen onnistunut valmistumaan yliopistosta, kirjallisuusaineesta, enkä osaisi vastata tyydyttävästi tenttivastaukseen, jossa kysyttäisiin Goethen naissuhteista. Ja tämä e johdu siitä, etteivätkö flammat kiinnostaisi minua, vaan siitä, että en ole lukenut Goethen omaelämäkertaa (en edes yhtään elämäkertaa, esimerkiksi Lauri Viljasen kirjoittama voisi olla hauskaa luettavaa). Aus meinem Leben. Dichtung und Wahrheit on käännetty suomeksi nimellä Tarua ja totta elämästäni (suom. J.A. Hollo, 1924-25).

Sillä välin kun opettelen lukemaan saksaa sujuvasti, taidan turvautua Järvikoulun runottareen. Dorothy Wordsworthista veli Williamin ja ystävä Samuel Taylor Coleridgen muusana on kirjoittanut väitöskirjan Tellervo Tapionlinna (1946). Tarkastajana taisi toimia Rafael Koskimies, jonka merkinnät koristavat niteeni marginaaleja. Jospa sitten paremmin ymmärtäisin kaikenlaisten -tarien merkityksen.

Tosiaan. Pikaperehdytys Goetheen saksaksi, englanniksi ja suomeksi.

Yksi pala trilogiaa

2006-11-30T03:50:00.000-08:00

Olen lukenut kirjan nimeltä Punainen lohikäärme (Red Dragon, 1981). Ja sitten luin kirjan nimeltä Hannibal (1992). Erityisesti jälkimmäinen, englanniksi luettuna, teki suuren vaikutuksen. Niinpä lukeminen luo uusia tarpeita, joista tietysti Firenzen kulttuurihistoriaan perehtyminen on Hannibalin jälkeen varsin tarpeellista, mutta suorin polku kulkee varmaan kirjailija Thomas Harrisin muuhun tuotantoon.

Lukematta on se kuuluisin, jota ei voi ajatella ilman Jodie Fosterin ja Anthony Hopkinsin kasvoja: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988).
Tai on kai ne muutkin filmattu, mutta ne taas kuuluvat näkemättömiin.

Ja lukemattomuuden aikana selvisi, että trilogiakaan ei ole enää trilogia: tervetuloa takaisin, Hannibal Rising. Luettava vaan kasaantuu.

Kuten tavallista. tästäkin lukuvinkistä saa kiittää jotakin muuta kuin omaa kekseliäisyyttään, joten kiitti joao.

Luettaviako?

2006-11-27T08:51:00.000-08:00

Kun ihmiset tietävät, että luet, jopa likimain työksesi, ihmiset kertovat lukevansa liian vähän, ainakin viime aikoina. Mutta pian käykin ilmi, että he ovat kuitenkin lukeneet jotain. Jotain sellaista, mitä sinä et ole koskaan lukenut, et ehkä koskaan kuullutkaan mistään sellaisesta. Nimenomaan sellaista, mitä juuri sinun pitäisi ehdottomasti lukea. Pitäisit siitä tai sitten se vaan on niin hyvä tai sitten kaikki muut tietävät sen paitsi sinä.

Minulle käy näin liki päivittäin. Siksi alan listata lukuvinkkejä. Siis sellaisia, joita en ole itse lukenut, ja joita minulle suositellaan. Idea syntyi eilen irc-keskustelussa, kun minulle suositeltiin erästä sarjakuvaa, joka keksi Yhdysvalloille presidentin, joka muistuttaa George W. Bushia. Tämä siis vuonna 1990, kauan ennen kuin maailma oli sedästä kuullutkaan. Hyviä uutisia: Yhdysvaltain presidentti onkin fiktiota.

Kyseessä on Frank Millerin ja Dave Gibbonsin sarjakuva Give Me Liberty, suomennettukin, josta Wikipediakin jotain tietää. Haluaisin lukea sen.