Vierasta ja sumeaa

Pöytä on tupaten täynnä kirjoja, osa niistä luettuja, osa kesken, osa hakuteoksia (joita kukaan ei kai varsinaisesti lue). Sitten tuolla toisessa päässä on muutama kirja, jotka toinen ihminen on laskenut pöydälle. Perin viehättävä läjä. Virginia Woolfin Majakka (To The Lighthouse, 1928), mutta mitäs siitä kun se on luettu. Piae cantiones, nuotteineen. Spenglerin Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1922), joka on lukematta mutta tulee luetuksi. Ja taitaa muutenkin olla minun jäljiltäni tuossa.

Mutta se pinon viehättävin ja samalla vierain: Bart Koskon Sumea logiikka (Fuzzy Thinking, The New Science of Fuzzy Logic, 1993, suom. Kimmo Pietiläinen, Art House 2001). Minun matemaattis-luonnontieteellinen taustani on aina saanut minut perääntymään hankalissa paikoissa, koska olen pystynyt helposti palauttamaan mieleeni lyhyestä matematiikasta kirjoittamani approbaturin. Tosin en tiedä mitä sekään sitten kertoo. Mutta jo muutama silmäys tähän kirjaan paljastaa, että saatamme puhua samaa kieltä: "Faktat ovat aina sumeita, epämääräisiä tai jossain määrin epätäsmällisiä" (Kosko 2001, 13). Niin ovatkin! Se on jopa rasittavaa, kun joskus faktaväitteet kaatuvat siihen, että niissä on monta liian vaikeasti todistettavaa premissiä. Täytyy joko sulkea silmänsä epämääräisyydeltä tai hyväksyä se, tai olla sokea sille alunperinkin. "Tiedemiehet pyöristivät harmaat asiat mustiksi ja valkoisiksi, unohtivat pyöristyksen ja näkivät sen jälkeen kaiken mustavalkoisena" (mt 31). Tämäkin oli ihan selkeää metaforiikkaa.

Sumeaan logiikkaan ei tarvita lyhyttä matikkaa. Tai mistä minä tiedän, ehkä tähän tarvittiin juuri se approbatur.

Uusi kierros

Välillä pitää lukea uudelleen jo lukemiaan kirjoja. Ja flunssaisena on paras tarttua johonkin varmasti mutkattomaan, helppoon ja rakkaaseen. Viimeisen viikon aikana olen lueskellut ruotsalaiskirjailija Maria Gripen Varjo-sarjaa. Kyseessä on kepeästi postmoderni neliosainen nuorten kirjasarja, 1980-luvulla alunperin ilmestynyt.

Mutta jotakin jää lukematta. Ensimmäinen osa Salaisuus varjossa (Skuggan över stenbänken, 1982) ja neljäs osa Varjojen kätkö (Skuggömman, 1988) menivät jo. Kesken on kolmas osa Varjojen lapset (Skuggornas barn, 1986). Mutta hyllystä puuttuu toinen osa, ja tietysti muistini mukaan kiinnostavin ...ja metsän valkeat varjot (...Och de vita skuggorna i skogen, 1984).

Nettiaika on jollain tavalla ylittänyt Varjo-sarjan. Löytämäni viitteet ovat paljolti listauksia tai hyvin lyhyitä juonitiivistelmiä. Loput ovat takakansitekstejä, jotka on vain jäljennetty nettiin. Ehkä sama ilmiö on havaittavissa muussakin 1980-luvun ja 1990-luvun alun kulttuurituotannossa. Ne eivät ole tuoreeltaan ehtineet mukaan eivätkä ne ole vielä riittävän retroa. Gripen sarjasta ei suomeksi ainakaan ole tullut uusintapainosta (toinen painos on otettu ainoastaan ensimmäisestä osasta ja siitäkin on kulunut miltei kaksi vuosikymmentä).

Arvailulle jää tietysti tilaa. Varjo-sarja koostuu historiallisista nuortenromaaneista, jotka sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan tienoville. Ja nuorten naisten maailmaan. Sukupolvien välinen murros korostuu niissä, ja samaten sukupuoliset leikittelyt ja identiteettien vaihtelu. Asetelmaa tuntuu korostavan kerronnan naiivius ja yksinkertaisuus, mikä tietysti on ymmärrettävää, koska kolmessa ensimmäisessä osassa minäkertoja Berta on noin 14-16-vuotias. Neljännessä osassa kertoja on vaihtunut noin parikymppiseen Caroliniin, joka on kirjoittanut kirjansa kolmannen persoonan, kirjeiden ja elokuvakäsikirjoitusten muodossa.

Tietystikin havaitsen romaaneissa eri asioita kuin viisitoista vuotta sitten. Kerronnan yksinkertaisuus jopa välillä ärsyttää - ehkä olen tottunut kerrontaan, joka ei liiemmin selittele. Näissä taas kertoja nimenomaan haluaa selittää ja selventää. Nyt lukematta jää toinen osa, joka oli minusta silloin pienempänä ylivoimaisesti paras. Ehkä koska se oli kummitusmaisin, samalla dekkarimaisin. Sarjan suuri arvoitus ratkeaa siinä osassa lukijalle, ja etenkin jälkimmäiset osat rakentuvat sen ympärille.

Uskomattomia

Luin Tieteessä tapahtuu -lehdestä kiinnostava kirja-arvostelun, joka odotetusti murskasi Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän Keisarinnan uudet (v)aatteet -kirjan esittämät argumentit naistutkimusta vastaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta voinen silti esittää siitä julkisia ennakkoluulojani - pitiväthän Niemelä ja Tammisalo Kristina Rolinin mukaan ainoana naistutkimuksen täyttämänä tieteen kriteerinä julkisuutta. Ehkä he haluavat olla ironisia.

Naiset aloittavat usein naistutkimuksen/feminismin apologian sanomalla "Minä en ole feministi, mutta..." Niin minäkin ajattelin aloittaa. Mutta koska väistämättä olen feministi ja tosiseikan kiertäminen olisi valehtelua (sic), joudun vain sanomaan, että en ole naistutkimuksen alalla, en käytä feminististä teoriaa aktiivisesti tai avoimesti. Seuraan sitä etäämpää, vanhan ja epäemansipatorisen tutkimuksen turvallisesta varjosta.

Niemelä ja Tammisalo tuntuvat syyllistyvän jokaiseen syntiin, mistä he naistutkimusta syyttävät. Sen ainoa tieteellinen hyvekin, julkisuusperiaate, on yhteinen Niemelän ja Tammisalon kanssa. Keisarinnan uudet (v)aatteet on vettä myllyyn -kirja, joka on jo saanut osakseen asiantuntevia, asiallisia ja kyllästyneitä vastineita. Rolin otti arvostelussaan kirjan vakavasti, samaa ei voi sanoa Jakke Holvaksen kirjoittamasta arvostelusta Hesarissa. Hän ei yksinkertaisesti edes jaksanut ottaa kirjaa vakavasti, teki sen kirjoittajista kylläkin muutamia hyviä huomioita.

Asian raadolliseen puoleen on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Onko tämä arvon setien tapa yrittää vaikuttaa tieteen rahoitukseen? Siihen he eivät välttämättä suoranaisesti pysty vaikuttamaan mutta julkiseen keskusteluun kylläkin. Tiedettä ei voi ajatella erillisenä saarekkeena yhteiskunnasta, ja tähän rakoon Niemelä ja Tammisalo iskevät lähes asiattomasti. Kriittistä yhteiskunnallista keskustelua ja mielenkiintoa tieteen tekemistä kohtaan olisi varmasti syytä olla enemmäkin, mutta kuten kaiken keskustelun, sen tulisi perustua johonkin muuhun kuin rakkaisiin ennakkoluuloihin.

Ajattelin ensin lukea Niemelän ja Tammisalon kirjan. Mutta ajattelin toisen kerran. Kuluttajat kuulemma voivat vaikuttaa boikotilla.

Tämän voisi kuitekin lukea. Siinä Osmo Tammisalo lähtee soitellen sotaan, itselleen vieraan tieteenalan tekstit omalla tavallaan ymmärtäen.

Pikkutuhma ja nolo

Jostain syystä kirjailija nimeltä Walter von Molo on painunut unohduksiin. Hän kirjoitti historiallisia romaaneja varsin tuotteliaasti noin 1910-luvulta 1940-luvulle, eikä ilmeisesti ainuttakaan ole käännetty suomeksi. von Molo oli niitä kirjailijoita, jotka jäivät Saksaan Hitlerin valtakaudella mutta eivät kuuluneet natsieliittiin.

Mikäli historiallinen romaani kiinnostaa, Walter von Molo voisi olla kiinnostava siinä missä Hilda Huntuvuori, Maila Talvio ja G.C. Starbäck. von Molo voi kiinnostaa kyllä muistakin syistä, hänestä saa nimittäin aikaan vaikka mitä:

Miten on Molo tehtävässään suoriutunut?

Yksipuolisuus, johon Molo on täten tehnyt itsensä syypääksi...

Molon Schiller-kuvauksella on siksi suuria taiteellisia ansioita, että se herättää lukijassa todellista mielenkiintoa kuvattavan persoonallisuutta kohtaan ja panee sentähden lukijan etsimään terveellistä täydennystä ja syvennystä runoilijan kuvaan...

V.A. Koskenniemi esitteli Walter von Moloa arviossaan Molon Schiller-romaanista ("Historian ja runouden rajoilta", Runouden kuvastimessa, 1925). Mietityttääkin, että milloin ja missä yhteydessä "molo" on saanut nykyisen nolon merkityksensä, onko Koskenniemi voinut tietää sen ja onko hän ollut kiusallisen tietoinen siitä vai selvinnyt tilanteesta arvokkaasti. Yhtä kaikki Koskenniemen arvion lukeminen herätti minussa lapsekasta riemua - yritin heti löytää lauseet, joissa von Molo -rukan nimi vaikuttaisi mahdollisimman huvittavalta. Mutta jouduin silti liittämään Walter von Molon nöyrästi lukemattomien historiallisten romaanien listaan.

Ostarihelmiä?

Helsingin vanhat pienet ostarit ovat 2000-luvun kaupunkisuunnittelun ongelmakohtia. Mitä niille pitää tehdä, ovatko ne kivoja, sympaattisia ja kustannustehottomia, ovatko ne rumia, luotaantyöntäviä ja kustannustehottomia. Helsingin kaupunki teetti vuonna 2004 selvityksen Helsingin ostoskeskuksista. Ikävä kyllä, raportti on lukematta.

Täällä pohditaan kotimaisen kirjallisuuden kaupunginosakuvauksia Helsingistä. En muista lukeneeni juurikaan kirjallisuutta ostareiden kulmilta, Pohjois-Haagasta, Pihlajamäestä tai Kontulasta. Veikkaan, että nuortenkirjallisuudesta voisi löytyä ostariproosaa, vinkkejä? Ja ellet keksi yhtään, kirjoita se. Vaikka Meripihkatie 4.

Finlandiapäivää

Joinakin päivinä suosituksia sataa, kuten Finlandia-päivänä. Ehkä silloin ihmiset muistavat, että pitää lukea ja saa.

Finlandia-palkinnon saaja nousee jo suositusten yläpuolelle, kysymys on jo miltei velvollisuudesta. Olen lukenut ensimmäiset sivut romaanista Drakarna över Helsingfors (1996, suom. Leijat Helsingin yllä), siihen on jäänyt harrastukseni Kjell Westön suhteen. Ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Finlandia vuonna 2000) liittyy myös häpeällisenä tahrana lukemattomuuteni listaan – auttaako, että olen lukenut tieteellisen artikkelin siitä ja ollut luennolla, jossa sitä on käsitelty?

Hetki Westön jälkeen ilmaantuu puheenaiheeksi H.G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895). Pitäisin Wellsistä ihan varmasti. Ja muutamaa tuntia myöhemmin joku tahtoo tietää olenko lukenut Hans Seloa. En varmasti, en edes niitä kahta ensimmäistä sivua, joista semiootikko Henri Broms kirjoitti kirjassaan Alkukuvien jäljillä. Kirjastonhoitaja, joka lukaisee kirjasta kuin kirjasta ihan alun. Sopisi minulle.

Ee-teesejä

Helsingin yliopiston sähköisten opinnäytteiden tietokanta E-Thesis tarjoaa julmetun määrän kiinnostavaa luettavaa. Voisin linkittää tähän pitkän listan väitöskirjoja, jotka pitäisi vähintään silmäillä läpi. Tavan takaa luen niistä alut ja jonkin verran sieltä sun täältä kunnes kyllästyn tuijottamaan näyttöä. Suostun lukemaan kokonaisia kirjoja netistä hartaudella vasta sitten, kun ergonomiset olosuhteet ovat ihanteelliset. Tulostamistakaan en suosittele - surkea tuoli ja läppärin näyttö voittavat sentään mennen tullen läjän aanelosia.

Teemu Keskisarja väitteli hiljan erikoisesta aiheesta. "Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa". Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa luo kiinnostavan katsauksen Suomen historiaan eläimiinsekaantumisoikeudenkäyntien dokumentaation kautta. Tästä olen lukenut hyvän osan, joten se kuuluu vain puolittain lukemattomiin.

Heikommissa kantimissa on tuore kirjallisuustieteen väitöskirja. Pia Livia Hekanaho on kirjoittanut Marguerite Yourcenarista: Yhden äänen muotokuvia. Queer-luentoja Marguerite Yourcenarin teoksista. Väitöstilaisuuteenkaan en päässyt, ja olen lukenut Hekanahon oivaltavia artikkeleita.

Lista tästä kuitenkin tulee, en nimittäin halua unohtaa näitä:
Olavi Louheranta: Siperiaa sanoiksi - uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta (2006)

Jari Kauppinen: Atopologies of Derrida. Philosophy, Law and Literature (2000)

Ilona Salomaa: Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish scholar of religion. The life and career of a man of science (2002)

Ja tämän lukeminenhan pitäisi aloittaa saman tien:
Katri Kaalikoski: Minkä maailman sinä näet? Tutkimuksia Iris Murdochin filosofiasta.

Tietysti vain pieni osa väitöskirjoista tulee verkkoon. Minulle E-Thesis on kullan arvoinen, ja ehkä siihen on kylvetty pieni kansansivistyksellinen siemenkin. Onhan tuore tutkimus saatavilla erittäin helposti, tietokannan etusivulta on helppo lukea tuoreiden väitöskirjojen otsikot ja tiivistelmät, alalta kuin alalta. Ehkä wikipedistitkin oppivat tietokantaa käyttämään...