Uskomattomia

Luin Tieteessä tapahtuu -lehdestä kiinnostava kirja-arvostelun, joka odotetusti murskasi Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän Keisarinnan uudet (v)aatteet -kirjan esittämät argumentit naistutkimusta vastaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta voinen silti esittää siitä julkisia ennakkoluulojani - pitiväthän Niemelä ja Tammisalo Kristina Rolinin mukaan ainoana naistutkimuksen täyttämänä tieteen kriteerinä julkisuutta. Ehkä he haluavat olla ironisia.

Naiset aloittavat usein naistutkimuksen/feminismin apologian sanomalla "Minä en ole feministi, mutta..." Niin minäkin ajattelin aloittaa. Mutta koska väistämättä olen feministi ja tosiseikan kiertäminen olisi valehtelua (sic), joudun vain sanomaan, että en ole naistutkimuksen alalla, en käytä feminististä teoriaa aktiivisesti tai avoimesti. Seuraan sitä etäämpää, vanhan ja epäemansipatorisen tutkimuksen turvallisesta varjosta.

Niemelä ja Tammisalo tuntuvat syyllistyvän jokaiseen syntiin, mistä he naistutkimusta syyttävät. Sen ainoa tieteellinen hyvekin, julkisuusperiaate, on yhteinen Niemelän ja Tammisalon kanssa. Keisarinnan uudet (v)aatteet on vettä myllyyn -kirja, joka on jo saanut osakseen asiantuntevia, asiallisia ja kyllästyneitä vastineita. Rolin otti arvostelussaan kirjan vakavasti, samaa ei voi sanoa Jakke Holvaksen kirjoittamasta arvostelusta Hesarissa. Hän ei yksinkertaisesti edes jaksanut ottaa kirjaa vakavasti, teki sen kirjoittajista kylläkin muutamia hyviä huomioita.

Asian raadolliseen puoleen on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Onko tämä arvon setien tapa yrittää vaikuttaa tieteen rahoitukseen? Siihen he eivät välttämättä suoranaisesti pysty vaikuttamaan mutta julkiseen keskusteluun kylläkin. Tiedettä ei voi ajatella erillisenä saarekkeena yhteiskunnasta, ja tähän rakoon Niemelä ja Tammisalo iskevät lähes asiattomasti. Kriittistä yhteiskunnallista keskustelua ja mielenkiintoa tieteen tekemistä kohtaan olisi varmasti syytä olla enemmäkin, mutta kuten kaiken keskustelun, sen tulisi perustua johonkin muuhun kuin rakkaisiin ennakkoluuloihin.

Ajattelin ensin lukea Niemelän ja Tammisalon kirjan. Mutta ajattelin toisen kerran. Kuluttajat kuulemma voivat vaikuttaa boikotilla.

Tämän voisi kuitekin lukea. Siinä Osmo Tammisalo lähtee soitellen sotaan, itselleen vieraan tieteenalan tekstit omalla tavallaan ymmärtäen.

Pikkutuhma ja nolo

Jostain syystä kirjailija nimeltä Walter von Molo on painunut unohduksiin. Hän kirjoitti historiallisia romaaneja varsin tuotteliaasti noin 1910-luvulta 1940-luvulle, eikä ilmeisesti ainuttakaan ole käännetty suomeksi. von Molo oli niitä kirjailijoita, jotka jäivät Saksaan Hitlerin valtakaudella mutta eivät kuuluneet natsieliittiin.

Mikäli historiallinen romaani kiinnostaa, Walter von Molo voisi olla kiinnostava siinä missä Hilda Huntuvuori, Maila Talvio ja G.C. Starbäck. von Molo voi kiinnostaa kyllä muistakin syistä, hänestä saa nimittäin aikaan vaikka mitä:

Miten on Molo tehtävässään suoriutunut?

Yksipuolisuus, johon Molo on täten tehnyt itsensä syypääksi...

Molon Schiller-kuvauksella on siksi suuria taiteellisia ansioita, että se herättää lukijassa todellista mielenkiintoa kuvattavan persoonallisuutta kohtaan ja panee sentähden lukijan etsimään terveellistä täydennystä ja syvennystä runoilijan kuvaan...

V.A. Koskenniemi esitteli Walter von Moloa arviossaan Molon Schiller-romaanista ("Historian ja runouden rajoilta", Runouden kuvastimessa, 1925). Mietityttääkin, että milloin ja missä yhteydessä "molo" on saanut nykyisen nolon merkityksensä, onko Koskenniemi voinut tietää sen ja onko hän ollut kiusallisen tietoinen siitä vai selvinnyt tilanteesta arvokkaasti. Yhtä kaikki Koskenniemen arvion lukeminen herätti minussa lapsekasta riemua - yritin heti löytää lauseet, joissa von Molo -rukan nimi vaikuttaisi mahdollisimman huvittavalta. Mutta jouduin silti liittämään Walter von Molon nöyrästi lukemattomien historiallisten romaanien listaan.

Ostarihelmiä?

Helsingin vanhat pienet ostarit ovat 2000-luvun kaupunkisuunnittelun ongelmakohtia. Mitä niille pitää tehdä, ovatko ne kivoja, sympaattisia ja kustannustehottomia, ovatko ne rumia, luotaantyöntäviä ja kustannustehottomia. Helsingin kaupunki teetti vuonna 2004 selvityksen Helsingin ostoskeskuksista. Ikävä kyllä, raportti on lukematta.

Täällä pohditaan kotimaisen kirjallisuuden kaupunginosakuvauksia Helsingistä. En muista lukeneeni juurikaan kirjallisuutta ostareiden kulmilta, Pohjois-Haagasta, Pihlajamäestä tai Kontulasta. Veikkaan, että nuortenkirjallisuudesta voisi löytyä ostariproosaa, vinkkejä? Ja ellet keksi yhtään, kirjoita se. Vaikka Meripihkatie 4.

Finlandiapäivää

Joinakin päivinä suosituksia sataa, kuten Finlandia-päivänä. Ehkä silloin ihmiset muistavat, että pitää lukea ja saa.

Finlandia-palkinnon saaja nousee jo suositusten yläpuolelle, kysymys on jo miltei velvollisuudesta. Olen lukenut ensimmäiset sivut romaanista Drakarna över Helsingfors (1996, suom. Leijat Helsingin yllä), siihen on jäänyt harrastukseni Kjell Westön suhteen. Ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Finlandia vuonna 2000) liittyy myös häpeällisenä tahrana lukemattomuuteni listaan – auttaako, että olen lukenut tieteellisen artikkelin siitä ja ollut luennolla, jossa sitä on käsitelty?

Hetki Westön jälkeen ilmaantuu puheenaiheeksi H.G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895). Pitäisin Wellsistä ihan varmasti. Ja muutamaa tuntia myöhemmin joku tahtoo tietää olenko lukenut Hans Seloa. En varmasti, en edes niitä kahta ensimmäistä sivua, joista semiootikko Henri Broms kirjoitti kirjassaan Alkukuvien jäljillä. Kirjastonhoitaja, joka lukaisee kirjasta kuin kirjasta ihan alun. Sopisi minulle.

Ee-teesejä

Helsingin yliopiston sähköisten opinnäytteiden tietokanta E-Thesis tarjoaa julmetun määrän kiinnostavaa luettavaa. Voisin linkittää tähän pitkän listan väitöskirjoja, jotka pitäisi vähintään silmäillä läpi. Tavan takaa luen niistä alut ja jonkin verran sieltä sun täältä kunnes kyllästyn tuijottamaan näyttöä. Suostun lukemaan kokonaisia kirjoja netistä hartaudella vasta sitten, kun ergonomiset olosuhteet ovat ihanteelliset. Tulostamistakaan en suosittele - surkea tuoli ja läppärin näyttö voittavat sentään mennen tullen läjän aanelosia.

Teemu Keskisarja väitteli hiljan erikoisesta aiheesta. "Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa". Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa luo kiinnostavan katsauksen Suomen historiaan eläimiinsekaantumisoikeudenkäyntien dokumentaation kautta. Tästä olen lukenut hyvän osan, joten se kuuluu vain puolittain lukemattomiin.

Heikommissa kantimissa on tuore kirjallisuustieteen väitöskirja. Pia Livia Hekanaho on kirjoittanut Marguerite Yourcenarista: Yhden äänen muotokuvia. Queer-luentoja Marguerite Yourcenarin teoksista. Väitöstilaisuuteenkaan en päässyt, ja olen lukenut Hekanahon oivaltavia artikkeleita.

Lista tästä kuitenkin tulee, en nimittäin halua unohtaa näitä:
Olavi Louheranta: Siperiaa sanoiksi - uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta (2006)

Jari Kauppinen: Atopologies of Derrida. Philosophy, Law and Literature (2000)

Ilona Salomaa: Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish scholar of religion. The life and career of a man of science (2002)

Ja tämän lukeminenhan pitäisi aloittaa saman tien:
Katri Kaalikoski: Minkä maailman sinä näet? Tutkimuksia Iris Murdochin filosofiasta.

Tietysti vain pieni osa väitöskirjoista tulee verkkoon. Minulle E-Thesis on kullan arvoinen, ja ehkä siihen on kylvetty pieni kansansivistyksellinen siemenkin. Onhan tuore tutkimus saatavilla erittäin helposti, tietokannan etusivulta on helppo lukea tuoreiden väitöskirjojen otsikot ja tiivistelmät, alalta kuin alalta. Ehkä wikipedistitkin oppivat tietokantaa käyttämään...

Keräilyhimoa

Toisinaan lukeminen on keräilyä. Jos on lukenut jonkun kirjailijan melkein koko tuotannon, niin on lähes pakko lukea se viimeinen keskeneräinen, postuumi ja eksentrinen lyhytproosateos. Kun on lähellä kokonaisuutta, voi loksauttaa viimeisen palan paikalleen. Toisinaan kysymys ei ole mistään vaikeasti saatavasta viisikymmensivuisesta avantgardesta, vaan joka vuosi painajaismaisella tavalla kasvavasta ilmiöstä. Joka vuosi 700 sivua. Sitoudunko?

Olen lähellä kokonaisuutta nimeltä "Ilkka Remes". Luin vuosi sitten koko hänen siihenastisen tuotantonsa kirjoittaessani hakuteosartikkelia. On sivuseikka pidänkö Remeksen kirjoista ja millä tavalla, jos pidän. Joka syksy Remes pullauttaa isänpäivä- ja joulumarkkinoille kaksi uutuutta, aikuisten- ja nuortenromaanin. Jos haluaisin täydentää "Ilkka Remes" -lohkoa aina kun on mahdollista, tappelisin kirjastossa kahden viikon uutuuslainoista, joita saa jonkin aikaa jonottaakin (ja sitten ne todennäköisesti myöhästyisivät, koska kotiin kannetuista kirjoista on liian hankala luopua). Eikä niitä kaupastakaan halvalla saa - etsiskelin aikani Ruttokelloja kirjakaupasta pokkaripainoksena kesällä 2005 ja en löytänyt muuta kuin lähes 30 euroa maksavan hardbackin. Onneksi se löytyi divarista myöhemmin. Kaikki nämä taloudelliset ja logistiset hankaluudet huomioonottaen, "Ilkka Remekseni" jäänee päivittämättä.

Eivätkä nämä hankaluudet olisi ehkä tiellä, ellei Remes-kirjojen lukijoiden yleinen koukuttuminen olisi kääntynyt kohdallani päinvastaiseksi. Luin kahteen kuukauteen kaiken ja osan vielä kahteen kertaan. Ähky alkoi ilmetä nopeasti kun aloin pitää "Ilkka Remestä" tolkuttoman hauskana, etenkin kun kudosnesteet tuntuivat ilmaisevan henkilöhahmojen tunnetiloja läpi Remeksen tuotannon. Ja ehkä tämä onkin osa Remeksen viehätystä - kömpelyyksistäkin tulee hauskoja kun ne vaan itsepintaisesti toistuvat ja minä ajattelen lämpimästi kustannustoimittajaa, joka jostain syystä on antanut Remeksen tyylin rehottaa. Terkkuja sille.

Joten: lukematta ovat ja luultavasti jäävätkin 6/12 ja Kirottu koodi.

Kirja, jota ei lueta

Olen monesti ja aidosti aikonut lukea James Joycen Finnegans Waken (1939), kuten tietysti monta muutakin kirjaa. Sillä on kuitenkin erityinen paikka lukemattomuudessani. Tiedän siitä yhtä ja toista, olen lukenut siitä useita katkelmia sieltä täältä. Olen lukenut siitä tutkimustakin. Ohjaaja suositteli gradunteon yhteydessä Finnegans Wakeen tutustumista, ja sanoin hänelle, että voinhan sitä lukeakin. Ohjaaja vastasi hieman hämmentyneen oloisena, että se ei ole ehkä sellainen kirja, jota noin vaan luetaan. Ei kyllä luetakaan. Ja wikipedian artikkelia en uskalla ehkä lukea ollenkaan, koska siinä on varoitus: "Spoiler warning: Plot and/or ending details follow". Aika hämmentävää tämän tiiliskiven yhteydessä.

Vaikka lukisinkin Finnegans Waken, en luultavasti uskoisi lukeneeni sitä edelleenkään. Ja miten sen lukisin? Harppomalla, pala kerrallaan, alusta loppuun yhdellä istumalla pikavauhtia? Jos tänne sattuu Finnegans Waken läpäissyt epätodennäköinen kävijä, toivon, että hän kertoisi miten se tehdään.

Minun mielestäni romaanin lukeminenkin vaikuttaa jo kunnianhimoiselta hankkeelta, mutta Miikka Mutasen päätä paleltaa vielä vähemmän. Hän suomentaa Finnegans Wakea.

Goethen rakastajattaret

"Rafael Koskimies mainitsi kerran, että hänen oli pakko reputtaa eräs oppilaansa, "kun tämä ei tiennyt edes Goethen flammoja"."

(Sinikka Kallio esipuheessaan Goethen teokseen Italian matka päiväkirjoineen, 1999)

Olen onnistunut valmistumaan yliopistosta, kirjallisuusaineesta, enkä osaisi vastata tyydyttävästi tenttivastaukseen, jossa kysyttäisiin Goethen naissuhteista. Ja tämä e johdu siitä, etteivätkö flammat kiinnostaisi minua, vaan siitä, että en ole lukenut Goethen omaelämäkertaa (en edes yhtään elämäkertaa, esimerkiksi Lauri Viljasen kirjoittama voisi olla hauskaa luettavaa). Aus meinem Leben. Dichtung und Wahrheit on käännetty suomeksi nimellä Tarua ja totta elämästäni (suom. J.A. Hollo, 1924-25).

Sillä välin kun opettelen lukemaan saksaa sujuvasti, taidan turvautua Järvikoulun runottareen. Dorothy Wordsworthista veli Williamin ja ystävä Samuel Taylor Coleridgen muusana on kirjoittanut väitöskirjan Tellervo Tapionlinna (1946). Tarkastajana taisi toimia Rafael Koskimies, jonka merkinnät koristavat niteeni marginaaleja. Jospa sitten paremmin ymmärtäisin kaikenlaisten -tarien merkityksen.

Tosiaan. Pikaperehdytys Goetheen saksaksi, englanniksi ja suomeksi.